Jo viime keväänä olin kovin harmissani siitä, etten tullut valituksi Tampereen Lääkäripäiville samaan aikaan kun useat hehkuttivat sisäänpääsystään. Nyt syksyllä jouduin taas kohtaamaan suuren pettymyksen, kun en päässyt kauan haaveilemilleni Wuosijuhlille. Kummassakin tapauksessa tein parhaani, mutta Lyyti-sivusto ilmoitti tapahtuman olevan täynnä siinä vaiheessa kun sivu itselleni avautui. Eikä kyse ole siitä, ettenkö olisi nopea (100 metrin juoksussakin olen hyvin vikkelä reagoimaan laukaukseen ja irtoamaan telineistä) vaan netin ja tietokoneen terävyydestä. Koen tällä tavoin suoritettavat ilmoittautumiset todella epäoikeudenmukaisiksi, sillä ne edellyttävät supertehokkaita tietokoneita/mobiililaitteita joihin ei kaikilla ole varaa. Perinteinen jonotus testaisi paljon enemmän motivaatiota ja olisi osallistujille reilumpaa. Nyt paikat täyttyvät jopa sekunnissa ja kuukausien odotus murenee silmän räpäyksessä huolimatta siitä, kuinka paljon tahtoa ruudun toiselta puolelta löytyy. Mekko, laukku, kengät ja muut Wuosijuhlatamineet minulta olisivat jo löytyneet, kampaukseen ja meikkiin säästin kesätöissä. Ainejärjestömme täyttää 45 vuotta kuitenkin vain tänä syksynä ja sen kunniaksi järjestettävät erityisen hienot tasavuosijuhlat olisivat merkinneet itsellenikin niin paljon.
Ehkä vielä tulee aika, kun onni suosii minuakin. Sillä kerralla lupaan ainakin arvostaa sisäänpääsyäni todella suuresti, aivan kuten lääkikseen pääsyn suhteen tein. Tämä postaus oli minulta hieman avautumista pahasta mielestä, mutta kertoo siitä, ettei elämä lääkiksessäkään ole aina ruusuilla tanssimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti