Nelosella

Neljäs opiskeluvuosi lääkiksessä on pyörähtänyt mukavasti käyntiin Jaksaminen -jaksolla. Opiskeltaviin asioihin on kuulunut pääasiassa psykiatriaa, mutta myös yleisesti väsymyksen aiheuttajia kuten anemiaa ja unihäiriöitä. Huomattavaa onkin se, että uupumuksen takana voi olla niin somaattisia kuin psykiatrisia syitä. Psykiatria ei erityisimmin kuulu omiin suurimpiin mielenkiinnon kohteisiini, mutta se on hyvin tärkeä osa kaikessa lääkärin työssä. Psykiatrista arviointia olemme onneksi päässeet tekemään erikoissairaanhoidon puolella ja haastatteluharjoitus toi paljon valmiuksia mielenterveyshäiriöisen potilaan kohtaamiseen. Varsinainen psykiatrian kliininen jakso minulla on edessä vuoden päästä syksyllä.

Nelosen alettua olen huomannut, että opinnoissa on selkeä painotus potilaan hoidossa ja erotusdiagnostisten vaihtoehtojen pohtimisessa. Tutoristuntoja on enää jäljellä tämä syksy ennen kuin klinikka ja pidemmät koulupäivät alkavat. Tutoreissa on tullut ryhmänä otettua jo vähän vapauksia, sillä emme ole enää kirjoittaneet avainsanoja post-it-lapuille. Vaikka motivaatio opiskeluun on korkealla, ei solutasoa lähentelevät asiat enää jaksa niin innostaa tutoreiden oppimistavoitteina. Ryhmätöissä käydään lähes yksinomaan läpi potilastapauksia ja pohditaan ongelmaa jatkotutkimusten ja hoidon näkökulmasta. Keskeistä on oppia jaottelemaan, millaiset tapaukset kuuluu lähettää erikoissairaanhoitoon ja millä kiireellisyydellä. Opiskelu tuntuu siten tähtäävän oikeasti käytäntöön. Tämä onkin tarpeen, koska ensi kesänä on jo itse vastuussa potilaista eikä enää huoleton, vastuuta kantamaton amanuenssi.

Syksyisin on aina ilo nähdä uusien fuksien innostuneet ilmeet ja aktiivinen osallistuminen eri tapahtumiin. Omalla kohdallani osanotto on vuosi vuodelta vähentynyt, mutta toisaalta se kuuluu asiaan. Toogat ovat kuitenkin vuosittain ne yhdet bileet, joihin haluan aina osallistua. Tänä vuonna sain olla onnekas, että sain lipun, sillä moni jäi ilman. Hauskaa lakanajuhlissa oli kuten aina ja käsivarteen piirretty CIV vaikutti jo aika isolta. Itse muistan ensimmäisissä toogabileissäni katsovani neloskurssilaisia kovasti ylöspäin, sillä "hehän ovat jo melkein lääkäreitä". Kuinka väärässä silloin olinkaan.

Toogissa menossa mukana Happy socks

Nelosvuoden syyslukukauden opintoihin kuuluu yhtenä iltana päivystyksen seuraaminen joko Acutan ensiavussa tai leikkaussalissa. Valitsin leikkaussalipäivystyksen, koska ala oli minulle varsin vieras ja sisätautien amanuenssijaksollani olin pariin otteeseen Acutassa jo käynyt. Leikkurissa pääsin läheltä näkemään päivystävän anestesiologin työtä, erilaisia toimenpiteitä ja rutiinileikkauksia. Ilta oli todella hyödyksi, kun sain kahdenkeskeistä opetusta mm. ventilaatiosta ja kivun hoidosta opetusmyönteisen ja mukavan anestesiologin kanssa.

Jaksaminen -jakso on edennyt siihen vaiheeseen, että jäljellä on enää tentti ensi viikolla. Tenttiviikot alkavat uhkaavasti käydä jo vähiin, koska niitä on vain preklinikassa. Suhtautumiseni tenttiviikkoihin on aina ollut vähän kaksijakoinen. Toisaalta on hyvin aikaa keskittyä lukemiseen, mutta kokonainen viikko vapaata tuntuu lähes lomalta. Useimmiten en ole kokenut tarvitsevani näin pitkää valmistautumista, koska olen jo jakson aikana opiskellut ahkerasti tenttiin. Sen sijaan klinikassa, kun oikeasti tenttiviikoille olisi lukemisen takia tarvetta, niitä ei enää ole. Täytyy siis nauttia tenttiviikon vapaudesta vielä kun siihen on mahdollisuus. Seuraavana jaksona on kokonaan englanniksi käytävä Abdominal complaints (Vatsavaivat), jossa on mukana vaihto-opiskelijoita. Mielenkiinnolla odotan, kuinka kansainvälinen ilmapiiri vaikuttaa oppimiseen ja kuinka potilastapausten läpikäynti poikkeaa totutusta.

Amanuenssina sisätaudeilla

Neljännen lääkisvuoden kynnyksellä sain viettää kolme opettavaista amanuenssuuriviikkoa Taysin sisätautiosastolla. Sijoituspaikkani oli reumatologian osasto, joka tuntui varsinkin alussa melko haastavalta, koska meillä opinnoissa ei ole vielä ollut vastaavaa opintojaksoa. Reumatologialla hoidetaan reuman ohella tulehduksellisia tuki- ja liikuntaelinsairauksia kuten niveltulehduksia, kihtipotilaita ja vaskuliitteja eli verisuonitulehduksia. Pohjatietoni perustuivat pitkälti Terveysporttiin ja tavanomaisimpiin labratutkimuksiin, mutta osastojakson aikana lukuisia potilaita tavatessa alkoi reumasairauksien diagnostiikka ja hoito hahmottua. Yliopistosairaalaan ohjautuu mitä harvinaisempia ja mutkikkaampia tapauksia, joista on aina hyvä oppia erikoissairaanhoidon tasolla lisää. Neljännen vuoden syksyllä opinnoissa on tulossa Nivelkipu -jakso, joten tämä amanuenssuuri toimi erittäin hyvänä johdatteluna nivelvaivoihin.

Jakson aikana pääsin näkemään paljon potilaita päivittäisillä kierroilla sekä seuraamaan lääkärien työtä käytännössä. Amanuenssina oppiminen tapahtuukin suurelta osin sivusta seuraamalla ja kuunteluoppilaana, joka on tietysti arvokasta sekin. On ymmärrettävää, että jos kierroilla sattuu olemaan mukana erikoislääkäri, erikoistuva lääkäri, lääkärin sijainen sekä amanuenssi, ei viimeisiksi mainittu pääse kovinkaan paljoa osallistumaan hoitokäytäntöihin. Pyrin potilaita tavatessa kuitenkin mahdollisimman paljon esim. palpoimaan turvonneita polvia, tunnustelemaan vatsaa sekä auskultoimaan sydäntä ja keuhkoja. Yksi parhaimmista hetkistä oli, kun sain punktoida nilkan ja pistämään siihen samalla kortisonia. Saman toimenpiteen sain suorittaa steriilisti myös polviniveleen. Pääsin myös kerran injektoimaan tulehtuneen ranteen ja lisäksi avustin monissa pientoimenpiteissä. Osastolla erityisesti erikoistuva lääkäri jaksoi ystävällisesti opettaa minua ja sijaisena toimivaa kandia. Yhdessä harjoittelimme UÄ-laitteen käyttöä, kertasimme anatomiaa, keskustelimme potilastapauksista lääkärien kansliassa ja opimme lisää harvinaisista sairauksista. Tällä kolmen viikon amanuenssijaksolla opin ennen kaikkea paljon osastotyöskentelystä.

Amanuenssin työnkuvaan kuuluu varsin isona osana potilastekstien teko (paperityöt), jotka ohjaava lääkäri myöhemmin hyväksyy. Amanuenssuurin aikana pääsin laatimaan ensimmäiset epikriisini eli loppulausunnot kuluneesta osastojaksosta. Alkukesän neuron amanuenssuurijaksollani niitä ei minulle tullut tehtäväksi, vaan siellä keskityin lähinnä tulotekstien, päivittäismerkintöjen sekä lähetteiden tekemiseen. Halusin nyt sanella kaikki potilastekstini, koska se on ajansäästömielessä tärkeä taito hallita ja amanuenssina on yksinkertaisesti paras hetki sen harjoitteluun. Kolmen viikon aikana tulikin laadittua paljon epikriiseja, decursuksia, lähetteitä ja alkuarvioita.

Sisätautimanuun kuului näiden kolmen viikon aikana kaksi iltapäivystystä ACUTA:ssa heti työpäivän jälkeen klo 15-21.15. Näistä kahdesta kerrasta minulla on varsin erilaiset kokemukset. Ensimmäisellä kerralla päivystyksen seuraaminen ei suoraan sanoen ollut kaikkein mukavinta hommaa. Jatkuva kiire ja paikasta toiseen juokseminen saivat hoitohenkilökunnan herkästi purkamaan stressiään taitamattomaan amanuenssiin. Toisinaan hektisessä ensiavussa sai kokea olevansa taakkana, koska ohjaavalla lääkärillä ei aina ollut aikaa opettaa ja selittää samalla tavoin kuin osastolla. Käteen jäi kuitenkin oppia potilaiden haastattelusta, statuksen tekemisestä sekä valtimoverinäytteen otosta.

Toisella päivystyskerralla tahti oli vähän rauhallisempi ja seuraamani erikoistuvan lääkärin toimintatapa sopi amanuenssille paremmin. Tästä toisesta päivystyskerrasta tykkäsinkin kovasti ja koin oppineeni todella paljon enemmän kuin viimeksi. Mieleenpainuvinta oli, kun pääsin tekemään kardioversion eli sydämen rytminsiirron eteisvärinäpotilaille. Kuulostaa vaativammalta kuin onkaan, sillä kyse oli oikeasti vain muutamasta napin painalluksesta. Potilaat olivat toimenpiteen jälkeen kuitenkin todella kiitollisia. Amanuenssina koin erityisesti tyytyväisyyttä siitä, että pääsi osallistumaan potilaiden hoitoon. Olo päivystysten jälkeen oli aika voipunut pitkän, paljon ajatustyötä vaatineen päivän jälkeen.

Amanuenssikesä 2019 on nyt takanapäin ja sen myötä tuntuu, kuin olisin jälleen ottanut uuden harppauksen tulevalla lääkärin urallani. Kesän aikana tarttui mukaan valtava määrä oppia lääkärin työstä ja itsevarmuutta potilaiden hoidosta. Kaiken lisäksi kerrytin opintoihin kuuluvaa pakollista harjoittelua 7 viikon edestä, vaikka pidinkin lomaa keskikesällä. Yhteensä lääketieteen lisensiaatin tutkintoon kuuluu harjoittelua 4 kk, jonka voi siis suorittaa jo kolmannen opiskeluvuoden jälkeen loma-aikoina.

Kivan kesän jälkeen on taas mukava palata takaisin koulunpenkille. Aika on mennyt todella nopeasti, sillä opiskelu lääkiksessä tuntui kuin ihan vasta äsken alkaneen. Neljäs vuosi tulee olemaan taas uusi haaste opinnoissa, koska sen aikana alkaa klinikka ja opiskelu siirtyy tutusta Arvo-rakennuksesta pääosin sairaalan puolelle. Sitä ennen on kuitenkin vielä puoli vuotta aikaa hioa teoriatietämystä preklinikassa. Joululomaksi olen jo saanut sovittua uuden manupaikan. Pikku hiljaa unelmasta alkaa tulla totta - minusta tulee vielä joskus lääkäri.